Nyt kun tässä on vedetty henkeä muutama viikko, niin täytyy yrittää kirjoitella hieman nähdyistä kesän keikoista. Sen verran mielenkiintoisia juttuja tuli lavoilla nimittäin kuultua, että ne ansaitsevat tulla kommentoiduksi useammallakin suulla.
BHM FEST, Iitti 26.7.2025
Yleistä mehustelua ei kehtaa tähän sen enempää kirjoittaa, sillä olin itse tapahtumaa järjestämässä, joten keskitytään puhtaasti nähtyihin esityksiin. Päivää oli kuitenkin juonittu ja touhuttu pitkään ja se oli itselleni varsin tärkeä, mikä varmasti värittää myös keikkakokemuksia.
Minulle oli hyvin selvää, että THE DAY OF THE ANTLER pitäisi saada vetämään tapahtumaan. Projektin tuotannossa kun on juuri oikeanlaista henkeä Brownhill Mafia -levymerkin juhlallisuuksia ajatellen. Yritin maanitella maestroa soittamaan hieman pidempään, mutta päätös viiden minuutin mittaisesta setistä oli järkähtämätön. Romutelineeseen kirjoitettu "rural harsh noise" kuvasi tämänkertaista materiaalia hyvin, sillä synasaundit jäivät pitkälti maalaishenkisen romumetallin räimeen jalkoihin. Romuvalikoima oli hyvin kuratoitu, kuten MT totesikin, ja oli suorastaan sääli, että maukasta saundia ei kuultu tämän pidempään. Osa potentiaalista jäi nimittäin vielä lunastumatta ja show olisi todennäköisesti kerännyt eri lailla massaa, jos soitto olisi jatkunut muutaman minuutin pidempään.
JAZZHAND veti täällä toisen keikkansa ja siinä oli livedebyyttiä enemmän hetkessä soittamista nauhojen pyörittelyn ohessa. Kokonaisuudessa oli miellyttävän nuhainen kasettisaundin tuntu, kaikenlaista nitinää ja rapinaa. Mieltä lämmittivät myös settiin valikoidut Brownhill-aiheiset nyökkäykset, kuten wanha Chestburster-paita esiintymisasuna, Öiset noiset -podcastjaksossa löytynyt soiva kivi instrumenttina, sekä lopuksi kuultu särötetyn kanteleen rämäyttelyä sisältävä Ukraina-biisi Willing To Quit But Not Able To -kokoelmakasetilta. Olen joskus kritisoinut Jazzhandia pitkistä julkaisuista, mutta nyt kesto oli täydellisesti sweet spotissa, fokus kohdallaan ja homma eteni mietityn tuntuisesti, mutta silti sopivan ilmavasti. Aivan erinomainen veto!
SAMULI NÄSIn Viimaa ja villasukkia -esityksestä taisin kirjoittaa, että tämä on sellaista kamaa jota ei edes kannata puhki analysoida. Virtuoosimaisesti soitettua, polveilevaa ja pyhää musiikkia, jossa ei ole mitään ylimääräistä tai teennäistä. Kaikki paikallaolijat varmasti aistivat sen ilmaisuvoiman joka keskittyneesti soittavan Samulin esityksessä oli ja kitaristi saikin jälleen raikuvat seisoma-aplodit.
Yhteisen ruokatauon jälkeen lavalle nousivat AHOLA & SILANDER. Miesten keikoissa on hienoa se, että ne ovat keskenään hyvin erilaisia. Aina lopputulos ei ole pelkkää priimaa, mutta touhussa on aito kokeellisuuden henki. Tämänkertainen setti oli hyvin industrial-tyyppinen ja kaveri totesikin osuvasti, että se toi paikoin mieleen jopa Ramlehin. Silanderin mikronifeedback oli vedon parhaita juttuja! Ahola rikkoi myös hyvin tämäntyyppisten keikkojen klassista potikan-vääntö-pönötystä kieppumalla villisti tanssilattialla shakerinsa kanssa.
METSÄKIRKKO-keikka meni suunnitellusti ja hienosti mukaan heittäytyneen yleisön myötävaikutuksella jopa paremmin kuin olin toivonut. Tätä kelpaa kyllä muistella.
KARTIOn keikan parasta antia olivat minulle vähiten meluisat ja erottelevimmat kohdat. Hämärässä juhlasalissa pääsi hienosti sademetsämäisiin tunnelmiin ja lähestyvien myrskypilvien hautovaan läsnäoloon kiinni. Taitavasti rakennettua kudelmaa, jossa soivat hyönteisten ja lintujen äänet mieleen tuovat hieman toismaailmalliset sirkutukset. Tässä vaiheessa päivää keskittymiskyky alkoi olla jo koetuksella, kun keikkoja oli alla useita ja koko edellinen päivä tuli jo rakennettua tapahtumaa paikan päällä. Ainakin tähän olotilaan olisin lyhentänyt settiä pienen pätkän, niin oltaisiin päästy ihan viiden tähden tuntumaan, heh!
Olin suostutellut ABYSSE DES ÂMESin soittamaan viimeisenä, sillä kokoonpanon tekemisillä on itselleni siinä määrin painoarvoa. Yleisö ei kuitenkaan ollut kaikista helpoimman paikan edessä, kun lavalta tarjoiltiin tarkkaa keskittymistä vaativia kryptisiä rapinoita ja nopeaan tahtiin vaihtuvia instrumentteja hieman äänikollaasin hengessä. Puolessa välissä settiä tullut sähkökatko oli dramaattinen ja pieni hetki istuttiinkin jähmettyneinä pimeydessä. Onneksi bändi saatiin kuitenkin vielä takaisin lavalle soittamaan esitys loppuun ja ainakin itse pääsin helposti tunnelmaan takaisin kiinni. Livenä tosiaan aika vaativaa kuunneltavaa, muutaman vuoden takaisen Pikkuteatterin keikan elokuva tuijottelu äänien ohessa helpotti kokemusta huomattavasti. Kunnianhimoinen kokonaisuus, jossa omaan makuuni oli jopa pykälän verran liikaa äänellistä sisältöä.
Kaikkiaan hieno päivä ja ilahduttavan paljon väkeä oli ottanut asiakseen matkustaa syrjäseudulle julkisen liikenteen ulottumattomiin, vieläpä runsaan noisekeikkatarjonnan keskellä. Arvostan.
Harsh Ways Festeistä täytyy kirjoittaa myös, kunhan sopiva hetki tarjoutuu.
