Teksti Sarven päivitys tänään, mutta face tietysti sen verran nihkeä alusta että jos vaan jaksaisi, pitäisi katsella oman nettisivun alustat kuntoon ja postata siellä... mutta cut & pastean tähän, kun käsittelee nimenomaan juuri tullutta Melun Maa dokkaria arvion merkeissä:
**sarvi**
Melun tiimoilta tuli ulkomailta hyvin huomionarvoisia levyjä, kuten vaikka reilumpi kasa THE NEW BLOCKADERS "live at Morden tower Newcastle upon Tyne" cd. Tiettyjen bändien kohdalla ei kannata miettiä että livelevy olisi jotenkin vähäpätöisempi tai turha verrattuna studiolevyihin. Moni noisen tekijä saattaa duunata matskut joka tapauksessa livenä ja ainoa ero voi olla onko yleisö paikalla vai ei. Sekin voi olla positiivinen vaikute, kun kollektiivinen energia ajaa artistia ylittämään itsensä. Live at Morden tower on ihan genre klassikkoja millä tahansa mittarilla ja sitä ehdittiin bootlegata moneen kertaan ennen virallisia uusintajulkaisuja. Tämä uusin CD versio on vielä entistä parempi kun bonukseksi on heivattu kasarin puolivälistä ehkä paras TNB livetallenne: Live at anti-fest! Aivan tolkuton harsh noise nauhoitus vuosimallia 1984! Muut pari keikkaa on vuodelta 1983.
Jos ei harsh noisen muinaismuistot kiinnosta, vaan haluaisi jotain ihan uutta, sitäkin tietysti löytyy. Eka erä Dead Door Unit "Abandon" CD ehti myydä loppuun silmän räpäyksessä. Nyt saapui lisää. Mukana tuli kaikkia uusia Tribe tapes lafkan CD julkaisuja. Moni niistä on uusintajulkaisuja, mutta DDU levy tuore CD albumi suhteellisen uudelta artistilta jonka julkaisut ovat usein niin pieniä painoksia ettei niitä oikein ole saatavilla. Tästä on hyvä aloittaa.
Kuuntelin netistä muutamat noise podcastit loman puitteissa. Yhdessä kyseltiin eräältä tämän ajan maineikkaimmalta aktiiviselta noise artistilta, The Ritalta, mikä voisi olla noisen tulevaisuus. Kysymyksenasettelussa oli läsnä ajatus että voiko noise toistaa loputtomasti "samaa"? Jos se muuttuu, niin minne se voisi mennä? Itse pitänyt tuota kysymystä enemmän sellaisena vanhan ajan nuorisokulttuurin kysymyksenä. Voi olla että sitä Sarvessa puitu ennenkin.
Jos kyseessä on rock'n'roll, sen monet jokusen vuosien kultakausiin sijoittuvat kaudet ovat monesti tietyllä tavalla aika rajallisia ilmaisuja. Ei ole ihme jos joku haluaa jotain "uutta" jos sointumäärän jokainen variaatio on kaluttu ja identtisestä rumpukompista on jo saanut tarpeekseen ja tietty soundi tai estetiikka ei enää tarjoa kuin vanhan toistoa. Silti hauska ominaisuus voi olla että pikkasen lisää säröä tai vähän nopeampi rumpukomppi on monesti muuttanut ilmaisun joksikin muuksi ja mielikuva on heti ollut että ollaan taas uuden äärellä ja kehitus kehittyy!
The Ritan miekkonen totesi että moni musa voi olla "done". Ts. Loppuun kaluttu. Elämänvoima imeskelty ja kuollutta hevosta potkittu jo vuosikymmenet. Mies totesi että noisen puitteissa niin ei ole. On edelleen mahdollista tehdä eri tavalla ja löytää uusia tapoja tehdä ääniä tai niiden yhdistelmiä tai zoomata pakkomielteisesti johonkin yksittäisten elementtien yksityiskohtiin ja julkaista jotain sellaista mitä ei olla ikinä aiemmin tehty. Tai jos on, levyjä tulee ja menee sillä tyylillä ettei niitä kaikkia voi kukaan tsekata.
Mies toteaa samaan hengenvetoon että vaikka olisikin tehty, niin entä sitten, sillä olennaista on että kuuntelija kyllä haistaa teeskentelyn ja aitouden eron. Vaikka artisti tekisi jotain pintapuolisesti "samaa" - esimerkiksi raapisi metalliromusta resonoivia ääniä tai tutkiskelisi säröpedaalin rutinan ominaisuuksia - asiaan intohimoisesti paneutuvat ja omat mieltymyksensä tunnistavat ja sitä seuraavat tekijät jotka tekevät juuri sitä mitä itse kaipaavat, tuppaavat luomaan jotain joka resonoi myös kuulijassa. Mies teilaa täysin myös ajatuksen että soundin tekemisen arvo löytyisi siitä onko se ollut jollain tapaa vaikeaa tehdä. Kuten myös ajatuksen siitä että noisen pitäisi löytää se uusi olemuksensa jostain teknologisesta kehityksestä. Laitteesta joka mahdollistaisi tekemää asioita jota ei ennen ole pystytty tekemään. Ja tuo olisi "kehitystä".
On melko kutkuttava ajatus, kun tietää miten järkeviä ja perusteltuva miekkosen ajatukset on, mutta samaan aikaan tietää varmuudella miten mielipuolisilta ne ns. tavallisesta musiikinkuuntelijasta tuntuu!
Mies hekumoi ettei joku roskien tiputtaminen kaivoon -tyyppinen juttu voi olla "done", koska se on aina erilainen levytys. Soundi on aina erilainen, teos on erilainen, eikä noudata jotain tiettyä kappaleen kaavaa. Tai miten hänen tulevaisuudensuunnitelmat liittyy siihen että noise on tiivistetty kuulostamaan yksittäisiltä ruoskan napsahduksilta tai räjähdyksiltä, pitkien hiljaisten kohtien välissä. Jo nykyään lähinnä geigermittarin rätinältä kuulostavaa kamaa pitkään julkaissut artisti on monelle noisen ystävällekin välillä sietämätöntä kuunneltavaa.
Yksi kerta Sarvessa oli jokunen asiakas ja pinossa oli levyjä ja mainitsin että niissä on "rätinää". Asiaa oli hankala selittää sen kattavammin, koska niissä todellakin oli sitä, eikä mitään muuta! Laitoin levyn soimaan ja asiakkaat totesi että niin onkin. Puoli tuntia pelkkää pienistä napsahduksista koostuvaa rätinää. Ei rajua, ei äänekästä, ei mitään muuta kuin rätinää. Ehkä vielä hullumpaa on että sitä kamaa on aika paljon. Sen verran paljon että sillekin on olemassa jo oma nimityksensä. Puhe ei varsinaisesti enää harsh noisesta. Jos kuvailussa lukee esim crackle study, voi olla että äänimyrskyn sijaan hankkimasi levy sisältääkin ärsyttäävää ritinää ja rätinää. Tai ties vaikka siihen ihastuu!
Itse en pidä enää tässä vaiheessa kovin merkittävänä henk koht tarpeena "selittää noisea" ns rahvaalle. Mielummin asiasta puhuisi kovan luokan noisepäiden kanssa, jolloin irrationaaliset seikat ovat vakiintuneet ihan selviöiksi mitä ei tarvitse sen kummemmin perustella.
Noisen kuuntelemisen järkevyys ei lopulta ole sen kummoisempi kysymys kuin minkään muunkaan musiikin kuuntelun järkevyys. Lähes kaikki mieltymykset, vaikka niitä pintapuolisesti voi perustella, on lopulta irrationaalisia. Kun kulttuurissa kaiken maailman järjettömyyksistä puhutaan tovi, ne ei lopulta kuulosta yhtään järjettömiltä. Yht'äkkiä voidaan elää tilanteessa missä sukupuolvi toisensa jälkeen esimerkiksi "shreddaa kitaraa" ja pitävät sitä ihan tolkun ihmisen toimintana. Päivästä toiseen tiluttaa muutamaa lankussa roikkuvaa rautalanganpätkää! Oikein kilpaillen kuka tiluttaa siistimimmin. Huh huh. Melko sairasta puuhaa jos sitä oikeasti miettii. Mutta tuollaistaKAAN ei yleensä tarvitse kenellekään selittää tai alkaa analysoimaan sen kummemmin. Hyväksytään vaan että puitteet on olemassa, missä toimiminen on ihan mielekästä. Noisen parissa tilanne edelleen toinen. Jopa ajatus siitä mitä se levyiltä kuunneltava tai keikoilla soitettava melu oikeastaan on, vaatii lähes aina jonkun "selityksen" mitä miltään muulta kuunneltavalta ääneltä ei vaadita.
Juuri julki tullut Melun Maa - Land of Noise -dokkari kartoittaa tämän hetken aktiivisia Suomalaisia noisen tekijöitä. Suomessa on näinä päivinä niin paljon tekijöitä, että tunnin dokkari on tavallaan suppea otos suhteessa tekijöiden määrään. Varmasti moni jää nikottelemaan että entäs se ja se, joka olisi ehdottomasti tarvittu mukaan. Mutta ei. Käsittelyssä olevat aiheet saadaan käytyä mallikkaasti läpi mittaan suhteutetulla rajauksella.
Dokkarissa tasapainotellaan siinä rajalla, että se soveltuu monenlaiselle yleisölle. Riittävän alkeellisista ja perusteista lähtevää ja ymmärrettävissä olevaa, että ihan maallikkokin voi saada jotain käsitystä mistä on kyse. Äänen tekijöiden toimesta luonnehditaan ilmaisun tyypillisiä piirteitä tai toimintatapoja tavallaan sillä fyysisen tekemisen tasolla eikä mennä kovin övereihin keloihin. Sen päälle syvennetään juttuihin jotka monesti käsittelee aikaa ja paikkaa, eli Suomi tässä hetkessä. Kyseessä ei ole genren historiikki, eikä se käsittele noisea historiallisena ilmiönä. Ei genren historiaa yleensä, eikä myöskään Suomalaisen noisen historiaa.
Ehkä ollaan juuri siinä The Rita jätkän mainitseman asian äärellä: Noise omana kokemuksena, omista kiinnostuksista ja oman persoonan läpi filtteröitynä, tapahtuen siinä ajassa ja paikassa missä nyt ollaan. The Rita piti olennaisena että materiaalissa säilyy se tuore elämänvoima ja edes jollain tapaa uniikki perspektiivi kun tekijät eivät ole myöskään genren historian vankeina toistamassa muiden juttuja. Jos jotain toistuu, se ei ole ongelma jos tapahtuu rehellisesti oman persoonan puitteissa.
Dokkarissa tulee hyvin ilmi miten pintapuolisesti varmasti "samalta" näyttävät tai kuulostavat tekijät tarkemmin katsottuna on mukana hommissa hyvin eri tavoin. Vaikka tietyt ajatukset tekemisestä ja käytettävä laitteiston yksityiskohdat toistuu, lopulta Suomessa tehdään melko vähän sellaista oikein tiukasti "genre musaa", jota maailmalla syntyy aika paljon. Läsnä on nimenomaan sitä omanlaista ja kenties juuri historian painolasteista sopivasti irroitettua ilmaisua.
Aihe kiinnostaa Sarvessa erityisen paljon, joten väsäsin joutessani dokkarin ohjaajan haastattelun ja hieman muuta tarinaa liittyen sen teemaan. Kieli on Englanti. Jutusta löytyy myös linkki dokkariin. Dokkarin lähestymistapa oli hyvin DIY henkinen. Tehdään mitä pystytään ja ilmaiseksi jakoon nettiin. Tasan nolla budjetilla tehtyä dokkaria voidaan helposti kritisoida vaikka viimeistelemättömästä ääniraidasta tai paikoittain kuvauspaikkojen tympeydestä jne, mutta todellisuus jota Sarvessa arvostetaan on aina tiivistettävissä huomioon että: Tuleepahan tehdyksi! Kauneusvirheet tai epätäydellisyys lienee myös noisen sisäänrakennettuja ominaisuuksia, joten dokkari kelpasi siihen malliin että katsoin se jo kaksi kertaa, heh! Eli tämä viittaisi siihen että näitähän kannattaisi tehdä lisää, hieman eri lähestymistavoilla.
https://special-interests.net/main/melun-maa-land-of-noise/